Finnish Baruntse Expedition 1994
Ymmärtääksemme olimme menossa harvoin noustulle, mutta hienolla paikalla sijaitsevalle seitsemän kilometrin vuorelle. Katmandussa kuulimme, että meidän lisäksi on tulossa useita retkikuntia, pääasiassa Keski-Euroopan alppimaista. Nämä olivatkin tyytyväisiä, kun etsimme turvallisen reitin huipulle. Saimme retken jälkeen Katmandussa Elizabeth Hawleyltä listan vuorelle tehdyistä nousuista. Niitä oli 29 ennen meitä. Me osasimme etsiä tietoa kirjoista ja lehdistä ja riittävästi sieltä löytyikin. Internetiä ei silloin ollut käytettävissä. Sähköpostin sijaan lähetimme kirjeitä ja telefakseja.
Tausta ja valmistautuminen
Hauskimmat tapahtumat alkavat yleensä ”En minä, mutta pojat”. Vuoden 1986 vaelluksen jälkeen kävimme Pohjoismaiden ja Keski-Euroopan vuorilla. Pojat kävivät myös Intiassa ja Nepalissa. Minä opiskelin yliopistossa, joten pidempiin retkiin ei ollut mahdollisuutta. Pojat päättivät järjestää retkikunnan ja lähdin mukaan kassanhoitajaksi ja kirjuriksi.
Taustat selviävät tarkemmin retkikuntakertomuksesta. Ennen retkeä dokumentti oli seikkaperäinen retkikuntasuunnitelma. Retken jälkeen se täydentyi muutaman kuukauden kuluessa seikkaperäiseksi retkikuntakertomukseksi. Takakannessa on pääsponsorin logot. Siihen aikaan oli vielä keskusliikevetoiset ja kauppiasvetoiset liikkeet.
Yksi kaveri sai vihiä, että Kesport oli lanseeraamassa McKinley-tuoteperhettä Suomeen. Keski-Euroopassa sitä oli ollut myynnissä jo joitakin vuosia. Hän tiesi meidän retkikuntasuunnitelmasta ja antoi vinkin. Meidän tehtävä oli sen jälkeen vakuuttaa Keskon Jussi Mikkola sponsoroinnin järkevyydestä. Kaikki meni hyvin ja kaikki olivat tyytyväisiä. Kesällä 1994 Keskolla oli tuotekatalogi, jossa oli meidän valokuvia ja tarinoita sekä Keskon tuotteita. Kannessa oli minun valokuva Pisangin seinämästä vuodelta 1986. Kenkäsivulla oli kaverin kuva Mingbo Lasta noin vuodelta 1991. Ja niin edelleen.
Retken suunnittelu ja dokumentointi oli perusteellista, lähes tieteellistä. Tynnyreitä lähti Suomesta lentorahtina useita ja jokaisen sisällä oli pakkauslista. Minulla oli kopiot mukana. Retkikuntakertomuksessa oli useita karttoja ja kaavioita. Saimme Polarilta Accurax II-sykemittarin ja tässä vieressä on esimerkit vaelluspäivän ja kiipeilypäivän sykkeistä. Vaelluspäivä on retken alkuvaiheesta ja siinä näkee selvästi miten Kenjassa normaali syketaso on matalampi kuin lähes kaksi kilometriä korkeammalla Lamjuran solan tuvalla. Kävellessä syke nousi 150-160 lukemiin.
Lääkintämiehen listat ja pakkaukset oli huomattavan laajat. Seurasin itse aamusykkeen avulla sopeutumista korkeuteen. Matkan alussa aamusyke oli 70 (korkeus 2800 m) ja sopeutuminen käynnistymässä. Loppupuolella aamusyke oli 50-55, vaikka heräsin yli 6000 m korkeudessa. Minä sopeudun hyvin korkeuteen. Sen sijaan auringon paahteen ja nestehukan kanssa saa olla tarkkana. Ne ovat yleisiä vaivoja muillakin.
Olen laittanut alle sitaatteja retkikuntakertomuksesta ja henkilökohtaisesta retkipäiväkirjasta kursiivilla. Ne on kirjoitettu vuonna 1994-95.
Ensimmäinen suomalainen Himalajan retkikunta onnistui tavoitteessaan. Baruntsen huipulla liehui 23.10.1994 kello 16 aikoihin Suomen ja Nepalin liput sekä McKinley-viiri. Korkeutta oli kertynyt 7168 metriä. Lippujen lisäksi paljon muuta ei näkynytkään, sillä ohuet yläpilvet yllättivät paria tuntia aikaisemmin. Pilvien tullessa oli reitin vaikeimmat kohdat juuri sivuutettu ja helppo harjanne huipulle oli edessä. Huipulle oli kuitenkin noustava, sillä viime päivien rasitukset olivat olleet kovia ja pitkä lepo oli tarpeen ennen uutta yritystä. Juuri kun olimme laskeutumassa huipulta, avautui Makalun puolelle pieni aukko, josta vuori ja pala taivasta näkyivät. Näkymät pohjoiseen Mt. Everestin suuntaan ja Tiibetin ylängölle olisivat olleet paljon mielenkiintoisempia.
”…Baruntse had been climbed; the summit was reached at 4.30 pm., after a most exciting Climb. Nothing was seen from the summit because of the swirling cloud…” (George Lowe, 1954)
Valmistelut kotimaassa
Onnistuneen retken lähtökohtana on luonnollisesti hyvä suunnittelu. Käytettävissä olevat rahat antavat jo selvän kuvan siitä mitä voidaan tehdä. Tavallinen kuukauden vuoristovaellus Nepalissa maksaa noin 13 000 mk hengeltä, silloin kun porukka on pieni. Pieni retkikunta maksaa 5 – 6000 m korkealle vuorelle noin 18 000 mk/henki ja yli 7000 m korkealle vuorelle jo noin 25 000 mk. Yli 8000 m vuoresta kannattaa haaveilla vasta rikkaana tai alan ammattilaisena. Näihin kustannuksiin ei vielä kuulu varusteiden hankkiminen, ainoastaan reissun aikana kuluvat varusteet. Turismi on suuri työllistäjä köyhässä maassa, mekin työllistimme yhteensä yli 900 päivää opasta, kokkia, kokkipoikaa, yhteysupseeria ja kantajia.
Rahoituksen järjestäminen on tietysti työlästä. Jos ei itsellä ole rahaa, täytyy sitä jostakin saada. Suhteilla on suuri merkitys. Suhteita voi käyttää muutenkin. Kaverin kaveri teki painotuotteita, mm. tarroja. Sieltä saimme retkikuntatarroja pientä työtä vastaan. Minä lainasin työpaikalta luvan kanssa suuren määrän duffel-kasseja, joilla kuljetettiin piirustuksia kauempana sijaitseville työmaille. Palautin kaikki muut paitsi yhden, josta meni vetoketju rikki. Käytin sitä itse muutaman vuoden sellaisissa retkihommissa, joissa vetoketjua ei tarvittu.
”19.9.1994. Lähdettiin heti aamusta tulliin. Kymmenen tiskin ja kolmen tunnin kuluttua saatiin kamat ulos. Maksoi 100 $ sherpojen varusteiden osalta, omien kulut noin 15 $ ja pantiksi 250 $. Täytyy laittaa Jannun kaverit hoitamaan ulosvienti. Iltapäivä menikin sujuvasti rahanvaihdossa. Vaihdoin 4600 $ rupioiksi, mikä teki sellaiset 7 senttiä paperia. Mielenkiintoista, odotus kesti puoli tuntia ja vähän yli. Ilta meni kattoterassilla joristessa.”
Siirtyminen paikan päälle käy nykyaikana näppärimmin lentokoneella. Vielä paikan päällä kannattaa käyttää pienkonetta tai helikopteria, sillä vuoristomaastoissa siirtyminen vuoren juurelle tai sieltä pois saattaa vielä paljon arvokkaita päiviä. Haittapuolena ovat viive aklimatisoitumisessa ja lisäkustannukset. Lento Nepaliin ja takasin maksaa lentoyhtiöstä riippuen 3600-8000 mk/henkilö. Halvimman vaihtoehdon tarjoaa luonnollisesti Aeroflot, jonka palvelut ovat ilahduttavasti parantuneet viime vuosina. Air India on vielä kohtuuhintainen, Lufthansa jo aika arvokas. Ylimääräisten matkatavaroiden kuljettaminen on myös ongelmallista. Lehtorahtia pitäisi olla yli 100 kg. Se on kuitenkin edullisempaa kuin maksaa ylipainosta.
Yhtenä osana suunnittelua on varusteiden valinta. Yhden kiipeilijän varustelistasta kertyy helposti pari sivua pitkä luettelo ja painoa noin 30…40 kg. Lisäksi tulevat retkikuntatarvikkeet, eli teltat, keittimet, köydet, ruuat jne. Meillä lähti Suomesta lehtorahtina 160 kg ja kiipeilijöiden matkatavaroina 100 kg.
Rahtikustannusten lisäksi piti maksaa jonkin verran tullimaksuja. Katmandusta hankittiin erilaista tavaraa ja ruokaa hirvittävästi, sillä porukan tuli pärjätä niillä kuukauden verran. Lähestymis- ja paluumarsseilla pystyttiin osan matkaa syömään majataloissa. Kaikkiaan tavaraa oli lähestymismarssilla yli 900 kg ja paluumarssilla vajaa 400 kg.
Lehtorahdista meinasi tulla ongelma. ASG Nurmisen asiakkaat olivat kaikki yrityksiä, joilla oli Y-tunnus. Me oltiin vain yksityishenkilöitä. Jotenkin saimme järjestettyä asian ihan virallisestikin oikein. Tynnyrit lähtivät Bangkokiin, ja sitten alkoi jännääminen siitä, milloin ne lähtevät eteenpäin. Aikataulu petti, mutta tynnyrit saapuivat perille juuri ennen miehiä.
Tällaisen matkan valmistelun voi viedä läpi puolessa vuodessa. Me varasimme aikaa 10 kuukautta. Kiipeilyretkikunta joutuu hakemaan etukäteen luvan turisministeriöstä ja myös maksamaan sen kotimaasta käsin. Me saimme luvan neljän kuukauden päästä siitä, kun olimme lähettäneet hakemuksen Nepaliin. Tämän jälkeen oli kaksi kuukautta aikaa maksaa se. Meidän kiipeilylupamme (expedition) maksoi 2000 $, mutta sillä ei vielä saa yhtään mitään. Lisäksi on pakko palkata mukaan yhteysupseeri, opas, kokki ja mahdollisesti kokkipoika. Heille on annettava tietyn summan edestä varusteita, maksettava vakuutukset ja ylläpito sekä hoidettava kaikki kuljetukset. Kiipeilyluvan saamisen ehtona on varusteiden toimittaminen yhteysupseerille, oppaalle ja kokille.
Kiipeilyluvan varteenotettava vaihtoehto on trekkihuippulupa. Sen saa matalammille, 5000 – 6000 m korkuisille huipuille ja luvan myöntää Nepalin alppikerho parissa päivässä. Luvan hinta on vain 300 $ eikä yhteysupseeria tarvita. Pätevä vuoriopas on kuitenkin oltava palkattuna. Nämä vuoret sijoittuvat usein vaellusreittien varteen, jolloin säästyy ruuan rahtaamiselta. Vaelluksen aikana tulee toimeen pienellä rahalla, sillä yöpyminen ja päivän ateriat maksavat 5 – 10 $ ruokahalusta riippuen.
Kamojen kerääminen ja matka vuorelle
”20.9.1994. Illan suussa kinattiin LO:n kanssa rahoista. Sen logiikka oli sellainen, että rahaa tarvitsisi $1000. Kamat eivät tuntuneet kelpaavan ollenkaan. Tingittin kamojen lisäksi 500:aan. Tyyppi alkoi heti ehdottelemaan Luklaan jäämistä. Kysyi mitä jos hän ei pääse tulemaan perusleiriin, vaan joutuu jäämään Luklaan, kuinka paljon maksetaan silloin. Maksoin käteisellä rupioina 25000. Kysyi, mitä tapahtuu, jos hän myöhästyy Luklasta lähdöstä. Sanoin, että joku odottaa Luklassa. Seuraavana päivänä jätettiin Jangbulle rahaa bussin hankintaan ja LO:n lentolippuun.”
Monsuunin rippeistä oli hieman riesaakin. Alunperin suunnittelimme matkustavamme lähemmäksi vuorta lentokoneella tai helikopterilla. Ilmat olivat kuitenkin vielä epävakaisia eikä lennoista ollut minkäänlaista varmuutta. Vuokrasimme siis Katmandusta linja-auton, pakkasimme tavarat katolle ja sisään astui yhteensä 36 henkeä. Otimme Katmandusta 25 kantajaa, joiden lisäksi meillä on kolme sherpaa ja heidän sukulaisiaan ilmaisella kyydillä. Kyyti oli hurjaa kapeilla vuoristoteillä. Onneksi rengas ei tyhjentynyt kuin yhden kerran. Yksityisbussissa ei olisi tarvinnut kiivetä katolle matkustamaan, mutta johtaja viihtyi siellä vanhasta tottumuksesta. On vain varottava satunnaisia sähköjohtoja ja oksia.
”22.9.1994. Bussin vasemmasta ulommaisesta paripyörästä katosivat paineet. Pysähdyttiin sillan kupeeseen kopille, jossa oli rengasrauta ja kompressori. Apupoika sähelsi sisemmän renkaan kanssa ja siitä lähti venttiili lentoon. Oltiin ilman vasemman puolen molempia takarenkaita eikä kompura lähtenyt käyntiin! Jotenkin se kuitenkin käynnistyi ja päästiin matkaan. Yhteensä 178 km, noin 9,5 h.”
Jiristä Luklaan jalkaisin
Pienten saderipausten ja iilimatojen kannustamina tallustelimme subtropiikissa kuuden päivän matkan tien päästä Jiristä (1860 m) aina Luklaan (2880 m) saakka. Kartasta mitattuna kylien välillä on etäisyyttä 80 km ja korkeuseroa 1020 metriä. Todellista etäisyyttä on kuitenkin huomattavasti enemmän, sillä polut kiemurtelevat todella lahjakkaasti vuorten rinteitä. 
Korkeuskäyristä laskettuna nousua välillä kertyy reilut kuusi kilometriä ja laskuakin viisi kilometriä. Pitkät laskut tuntuivat polvissa. Matkan korkein sola oli Lamjura Pass (3530 m), josta ei kuitenkaan voinut ihailla maisemia iltapäivän sumun takia. Vaelluksella ehti nähdä monenlaisia kyliä. Toiset olivat satoja vuosia vanhoja ja sijaitsivat vanhojen kauppareittien risteyskohdissa. Niissä henki vielä alkuperäinen kulttuuri. Toiset kylät taas ovat kehittyneet parin viimeisen vuosikymmenen aikana turismin myötä. Muutamassa majatalossa myytiin itsetehtyä hilloa ja maukasta juustoa, muutenkin pieniä majataloja on sopivasti tunnin tai parin päässä toisistaan. Isompien kylien laidoilla oli poliisien tarkistuspisteitä, joissa taisteltiin siitä, kenelle kynä loppujen lopuksi jää.
Matkalla Jumbesista Ringmoon on juustotehtaan myymälä, jossa oli maukasta ja tuoretta nak—juustoa kaupan hintaan 20 mk/kg. Tällä osuudella matka sujuu mukavasti melkein korkeuskäyriä seuraillen. Ringmossa on ennen saanut Apple Housessa omenabrandyä, mutta vanha isäntä oli kuollut pari vuotta aikaisemmin. Nyt ei kukaan jaksanut pitää viljelyksiä yllä eikä jalostaa satoa. Nyt kun majatalossa pyysi omenaviiniä, sai omenamehua ja pontikkaa. Ja hetken kuluttua sai todeta mehun olleen pilaantunutta, mistä taas alkoivat vatsavaivat ja puuceessa juokseminen. Lähdettäessä Ringmosta on pienen nousun jälkeen 1300 metrin lasku, sillä välillä ylitetään Dudh Kosi. Tästä on nousua Kharikholaan vielä 500 m.
Tutusta ja hyvin käytetystä reitistä huolimatta onnistuimme eksymään toisistamme kolme kertaa. Kahdella kerralla harhailija teki vain ylimääräisen aamulenkin ja saapui lounaalle kun muut olivat jo lähtemässä. Yhden kerran kaksi irtiottajaa pinkaisivat vahingossa yhden kylän liian kauas, josta he liittyivät seuraavana aamuna muiden joukkoon.
Luklassa (kaistapäinen) saksalainen sai Himalaya Lodgen ruokapöydän ääressä istuttaessa punkin käteensä. Se porautui todella syvälle ja saatiin vaivoin öljyn ja hehkuvan hiilen avulla ulos. Luklassa vietimme ansaitun lepopäivän. Tapasimme hämeenlinnalaisvaeltajan, joka oli jo ehtinyt käydä Terailla hankkimassa giardian. Meidän sherpat ja kantajat käyttivät lepopäivän railakkaasti. He katosivat salaperäisesti kesken päivää, olivat illalla hyvin iloisella tuulella, mutta seuraavana päivänä vastaavasti hiljaisia.
Luklasta Meran solan juurelle
”03.10.1994. paikka ja sijainti: leiri ennen Tagnagia (4000)- Khare (ennen Mera Lata, 5000)
lämpötilat: öisin pakkasta noin 5⁰C, päivällä yli 20⁰C lämmöllä
tuuli: melko tuuleton päivä
sääkuvaus: erittäin hyvää vaellussäätä, raikasta ja aurinkoista
varusteet: päivällä pitkä paita ja housut ynnä lippis, leirissä pitkät kalsarit, villapaita, fleecet, tuulitakit, lapaset sekä toppalakki
ruokailu: unelmaa edelleen, aamiainen alkaa muistuttaa jokapäiväistä eli puuroa, juomia, tiibetin leipä sekä omeletti, päivälliseksi saatiin lihapataa
terveys: kantajille on jaettu päänsärkypillereitä tähän mennessä yli 20 kpl (100..200 mg annoksia) sekä yrkänärsytykseen Silomatia (Medipecit on varattu kiipeijöille), urheiluteippiä on kulunut kantajille jo 7 m (nilkan nyrjähdys, päkiän haavojen päälle sekä laastareiden päälle). Neoamisept-pyyhkeitä on kulunut myös haavojen puhdistuksessa. Ödeminia on kulunut sekä kiipeilijöiden, että paikallisten tarpeisiin noin 20 kpl, kaksi kiipeilijää ottivat 100 mg Ketorinia lievään auringonpistokseen. Yhdelle kantajalle Jeevenjal-juomaa ja 2 kpl 100 mg Ketorinia.”
”Kaunis kävelypäivä, lievää ylämäkeä iltapäivään saakka, jolloin 300 m nousu Khareen. Yhteensä 1 km koko päivänä vaikkei uskoisi. Aamulla törmättiin australialaiseen kiipeilijäporukkaan, jotka olivat jo olleet Meralla ja yrittivät nyt Kusum Kangurua eteläpuolelta. Kova duuni, kaksi oli vielä ylhäällä, viisi oli tullut juuri alas. Tagnagissa oli pientä kränää kantajien ja sirdarin välillä. Homma järjestyi ilman lisäkustannuksia, mutta päivän päätteeksi maksettiin 7 hengen kantajaryhmä pois, joista 3 oli kipeitä.”
Internetistä löytyy tällainen tieto: 1994. Kusum Kanguru (6369 m) SE Face, Nepal. Alan Adams and David Gardner. Climbed a direct line from the Lungsamba Glacier. Reached summit ridge just east of summit. (Record of Australian mountaineering in the Himalaya, Zac Zaharias)
”Kharessa oli australialaisia trekkaajia, jotka olivat tulleet Hillestä Arunia pitkin, nousivat meidän matkaa Mera Lan ja suuntasivat Amphu Laptsan kautta Everestin suuntaan.”
”Illalla L.O. ilmoitti, että lähtee Tagnagiin neljäksi päiväksi ja odottelee siellä meidän perusleiristä palaavia kantajia. Se ei ole nukkunut pariin yöhön ja alkoi nyt kärsiä 5 km:ssa myös päänsärystä. Ei huolinut palkkaa etukäteen. Kävi ilmi, että sirdar oli kuvaillut millaisia päänsärkyjä oli odotettavissa kun nousemme ylemmäs. Jolloin tämä alamaastoissa ikänsä asunut mies päätti palata Luklaan. Ei haitannut meitä yhtään.”
Solan yli perusleiriin
”04.10.1994. Mukava päivä, kaveri kehui, että yksi parhaista Nepalissa. Mera Lan nousu kesti noin 6:30-10:30, josta pelkää lekottelua odotellessa odotellessa noin tunti. Nousua 400 m, josta jäätiköllä alle 100 m. Solan jälkeen jäätikkö loppui heti ja alkoi ikävä kivikko. Kaaduin pari kertaa. Toisella kaaduin selälleni repun päälle, sauva jäi alle ja katkesi. Olin leirissä klo 13, kuivateltiin kamoja, juotiin ja laskin firman rahat (noin 169 000 Rs.). Lämpötila laski aivan jumalattoman nopeasti. Sain lievän auringonpistoksen ja lievän palovamman kaulaan. Yöllä -10 astetta. Kantajavahvuus illalla 29.”
Matkalla perusleiriin kohtasimme toiseksi viimeisen päivän aikana vuoren juurella käyneen kreikkalaisen kolme miehen ryhmän. Lisäksi heillä oli muutama täyteenlastattu kantaja, joista yksi oli vakavasti kipeä. He olivat saapuneet Baruntsen juurelle idästä, Makalun perusleiristä päin. Reitti oli kulkenut joko Hillestä tai Tumlingtarista Arunin laaksoa pitkin ylös. He olivat kuitenkin kyllästyneet puuhaan jo kolmen päivän kuluttua. Perusleirin paikka Lower Baran Glacierilla ei varmaankaan ollut miellyttävä. Väittivät, että ylhäällä on erittäin kovia tuulia ja vaarallisia railoja. He kysyivät miten me olimme valmistautuneet nousuun. Kuultuaan kantajiemme lukumäärän ja valmistautumisen kolmen viikon oleskeluun vuorella, he kääntyivät kannoillaan ja lähtivät sanattomina pois.
”06.10. Aamulla silkaistiin taas aussitrekkaajien ohi. Polku kulki moreeniharjanteiden välissä kauniisti. Kuljin kärkijoukossa, koska mulla oli rahat. Kantajia tuli kuitenkin niin paljon perässä, että mulla oli aikaa kierrellä perusleiriä ympäröivät harjanteet. Laskin kantajien palkat ja annoin ne sirdarille. Hän lähti Tagnagiin kantajien mukana, otti niiltä varusteet pois ja toi meille tuliaisia. Iltapäivä menikin leiriä rakennettaessa.”
Kaikkiaan vaellus Luklasta perusleiriin kesti seitsemän päivää. Matkaa kertyi noin 50 km ja nousua yli 2,5 km. Kokkipoika kantoi joka aamu teen teltan oviaukolle, joten herääminen pieneen pakkaseen oli oikein mukavaa. Aurinko nousi aamiaisen aikaan ja puuroa pystyi syömään ilman lapasia. Puolenpäivän aikaan pidettiin lyhyt lounastauko, jolloin syötiin keittoa ja leipää. Päivälliseksi oli jo raskaampaa ateriaa tarjolla: riisiä, perunoita, vihanneksia, makaronia, alkumatkasta lihaa ja momoja. Perusleirissä ruokailtaessa saatiin lisuketta myös säilykkeistä.
Kolme viikkoa vuorella
Saavuimme perusleiriin 6.10. puolen päivän aikaan. Tuo yläpuolella oleva kuvakooste on siltä päivältä. Perusleirissä ei ole vielä telttoja pystyssä. Laitoimme teltat noiden isojen lohkareiden alueelle. Siellä oli valmiina kivimuuria keittiötelttaa varten. Kolme viikon kuluttua 27.10. lähdimme perusleiristä paluumatkalle, osa pohjoisen kautta koukaten, osa lyhintä tietä Luklaan.
Perusleiri sijaitsi pienen lammen lähellä, johon kertyi jatkuvasti vettä jäätiköltä. Oli hyvä, että meillä oli kokkipoika mukana, sillä vedenhaku olisi ollut kokille liian raskas urakka. Perusleirissä säilytettiin vettä jatkuvasti noin 100 litraa.
Perusleiriin pystytettiin puolijoukkueteltan kokoinen ruokailuteltta. Istuinalustaksi levitettiin makuualustoja pressun päälle. Pöytänä toimi munien kuljettamiseen rakennettu kehikko, joka katettiin pöytäliinalla. Pöydän päälle ripustettiin Camping Gaz-kaasuvalaisin. Toisinaan poltettiin myös Petromaxia, silloin kun sitä ei tarvittu keittiön puolella. Keittiötä varten kasattiin 1,5 m korkeat kivimuurit, joiden yli pingotettiin pressu. Keittiössä oli kaksi kerosiinikeitintä, joita käytettiin metallikehikon sisällä.
Molemmin puolin perusleiriä oli isot siirtolohkareet. Näiden välille olivat sveitsiläiset vetäneet puoli vuotta aikaisemmin rukouslippunauhan. Me kohensimme sitä ja lisäsimme omat liput viuhkaksi perään. Lisäksi rakensimme kivisen alttarin, jossa poltettiin säännöllisesti katajasavua. Ennen kiipeilyurakan alkamista pidettiin seremonia, jossa siunattiin mm. kaikki elintarvikkeet pon tikkaa myöten. Jokaisena päivänä kun olimme vuorella, kävivät sherpat alttarilla hengittämässä katajan tuoksua ja rukoilemassa meille onnea.
”11.10. Merkattiin reitti jäätikön yli. Välileiristä solan juureen kestää täyspakkauksen kanssa 2,5 h, kevyellä kuormalla 1,5 h. Vietiin kaverin kanssa solan yli teltta ym. tarviketta. Oikaistiin kiinteä köysi, mutta se ei vieläkään riitä alas asti, täytyy hieman kiipeillä. Myös jumarointi on aika rankkaa näissä korkeuksissa. Ylhäällä oli aivan jumalattoman hienot näkymät Lower Barun Glacierille, Makalulle sekä Shepani Coliin. Taas tuli todella rankka päivä, aamiaiseksi vain vähän mysliä ja teetä, päivällä 0,5 l Hartsportia ja vähän keksiä. Perusleirin päivällispöydässä oltiin joskus 8 maissa.”
Leiri I perustettiin West Col-solan harjan lähelle 6130 m korkeuteen. Telttapaikkana oli lumipeitteinen railo, jossa teltta oli hieman suojassa. Painanne oli kuitenkin niin matala, ettei se varjostanut aurinkoa.
Meidän jälkeen perusleiriin saapuivat DAVin retkikunnat ja ranskalaiset. Kirjoitin retkipäiväkirjaan: ”Ranskalaisten retkikunta on saapunut 15.10. Niiltä on matkalla kuollut sirdar, ja suurin osa kantajista lähtenyt, myös kokki. Kamoja on pitkin matkaa. Heikko alku.”
”15.10. Käytiin kaverin kanssa Baruntsen kainalossa, josta alkaa huippuharjanne, noin 6440 (sumua, nousua helpot 300 m). Reitti helppo, mutta siellä tuuli aivan helvetisti. Ei löydetty edes lounaspaikkaa eväiden syömiseen. Yritettiin olla railossa, mutta sinne tuuli koko ajan lunta. Palattiin West Colin suuntaan ja yksi meistä näytti lähtevän hiipparoimaan lähistölle. Pari sataa metriä ennen leiripaikkaa näin korpin laskeutuvan sinne. Pistin juoksuksi, mutta se oli liian rankkaa ylämäkeen yli 6 km korkeudessa. Sain leirin näkyviin ja huusin kovaa. Iso korppi lähti teltan takaa kaksi nuudelipussia nokassa ja veti ohi hieman pääni yläpuolelta. Teltan vetoketju oli vedetty auki siististi ja kuivamuonat nostettu ulkopuolelle yksi kerrallaan. Melkein kaikissa pusseissa oli pieni reikä. Iltapäivällä kundit kaivoivat kuoppaa teltalle. Tarjoilin soppaa ja teetä herroille. Viimeinenkin tuli klo 17 ja saivat teltan yöksi pystyyn. Syötiin juhlallisesti purkkilihaa.”
Leirille II löytyi sopiva paikka Baruntselle johtavan harjanteen alaosasta, lumipeitteisestä levästä railosta.
”18.10. Pakattiin kaverin kanssa noin 30 kg reppuun ja lähdettiin kakkosleiriin. Otettiin pikkureppu mukaan. Todella rankka päivä. Sitä hieman helpotti se, että nähtiin kahden muun nousevan noin 6600 m korkeudessa. He kävivät ensimäisellä crevassilla, mutta vain jättivät tavarat sinne.”
”21.10. Lähdettiin kaverin kanssa melko tosi tarkoituksella ylös. Mukana makarit, keitin ym. Ajateltiin, että tehdään jääkiipeilyreitti ja jäädään ranskalaisten leiriin yöksi. Aamu oli aivan tyyni, aurinko porotti ja miehet ryyty mäkeen. Ranskalaisten teltat olivatkin vain 100 m ylempänä. Vastaan tuli kaksi saksalaista, kysyivät onko tirolilaisista tietoa; itävaltalaiset olivat tulleet edellisenä päivänä perusleiriin. Sakut olivat lähteneet klo 01 West Colista, kaksi oli jatkanut crevassin jälkeen kohti huippua. Vastaan tuli Josef Holzer ja toinen kundi. Olivat tulleet kapean harjanteen eteen, joka vaatii varmistuksia. Teimme reitin alkuosan crevan ohi vasemmalle puolelle. Yritettiin vetää kiinteä köysi ylös crevan vasemman puolen kautta, köysien kanssa oli vaikeuksia. Kyllästyin odottelemaan lisäköyttä ja tulin oikean puolen reittiä alas. Kaveri kaivoi lumikuopan. Nähtiin kun yksi toisen ryhmän kiipeilijöistä saapui yläleiriin. Jäätiin yöksi, vaikka Josef arvioi ajaksi 4 tuntia crevalta huipulle. Olisi ollut pimeä takaisin tultaessa. Kaunis kuutamo ja tähtitaivas. Pakkasta sellaiset 20 astetta ilman mittaria.”
”22.10. Yö meni vähän heikosti nukkuessa. Herättiin vasta kuuden aikoihin, auringon noustessa. Päästiin lähtemään vasta klo 9 omaa vasemman puolen reittiä. Todella ilmavaa ja äärettömän upeaa. Klo 10 oltiin saksalaisten jalanjäljillä. Nähtiin kun toisen ryhmän kiipeilijä saapui yläleiriin. Jätettiin ruuvit maahan ja jatkettiin. Aivan uskomattoman hienoa. Saavuttiin kohta saksalaisten lopettamaan kohtaan. Pidettiin taukoa ja mietittiin. Jatkettiin hieman eteenpäin ja sanoin, että ala varmistaa kun etenen. Siihen tuli stoppi: hän ilmoitti, että hänen mielestään meidän varmistusvälineet eivät riitä ja oli tietysti oikeassa. Palattiin alas leiri II:een asti. Toiset olivat teltoilla ja pohdittiin asiaa. Kaveri ilmoitti, ettei jaksa yrittää huipulle ilman pitkää taukoa alhaalla. Pidettiin pitkään istuntoa meidän teltassa. Sovittiin aikaisesta heräämisestä.”
”23.10. Kaveri huuteli mua ylös toisesta teltasta joskus kahden jälkeen. Olin onneksi keittänyt termariin vettä, joten sain hyvän aamupalan nopeasti. Lähdettiin liikkeelle klo 3:40. Mulla oli mukana vain se mitä oli päällä ja termari. Olin jättänyt repun crevalle. Aamu oli kylmä ja varpaat ja sormet uhkasivat paleltua. Etenin ylöspäin kiivasta vauhtia ja saavuin repulle klo 5:40. Sieltä löytyi lämpimät rukkaset, vau. Odottelin muita ja katselin auringonnousua Jannun ja Kangtsenjungan seudulla. Upea aamu taas kerran.”
”Jatkettiin klo 7. Jossakin vaiheessa nähtiin kun kaveri lähti leiristä alas. Saksalaisten kulkema reitti crevan ohi oli hieman liiankin ilmava. Jännä paikka. Jatkettiin harjannetta ja oltiin 8:30 kruksikohdassa. Pidettiin taukoa pitkään ja pohdittiin tulevaisuutta. Kaveri suostui liidaamaan, minä ilmoitin olevani liian väsynyt ja kolmas sanoi kohdan olevan liian vaarallinen. Luvattiin liidimiehelle kokiksia.”
”Homma meni hienosti, hän liikkui kevyesti kuin siivillä ottaen huomioon paikan sijainti. Yksi varmisti, minä otin kuvia ja olin hengessä mukana. Toin selässä ylimääräiset tavarat. Kohdan alkupäässä oli kaksi pitkää lumiputkea. Harjanteen keskelle saatiin vain yksi heikko. (tätä kirjoitettaessa Lakpa toi juuri kaakaoa, pääsen tekemään lumumbaa!). Harjanne oli vain jalan levyinen. Kaveri tuntui tanssivan harjoitelluin askelin. Sitten tuli lumitorni eli popcorn-tower. Sen ohut harjanne ei kestänyt miehen painoa. Hän nousi seinää pitkin. Ei saanut ankkuria kiinni, lumi vaan lipsui alta pois. Onneksi se pääsi yläosaan, josta löytyi sellaista lunta, josta sai kiinni.”
”Mies pääsi tornin päälle ja löi sinne metrin lumiputken. Huh huh huuuh! Hieno liidaus läpi veitsenterävän harjanteen, jonka molemmin puolin oli satoja metrejä korkeat lumi- ja kiviseinämät. Kakkonen jatkoi, sitten minä. Lumitornilta varmistettiin leveämpää harjannetta niin pitkälle kuin köyttä riitti. Sitten vaan varovasti. Saavuttiin harjanteen loppuun, jätettiin tavarat siihen. Alkoi kerääntyä pilviä. Kävin elämäni ensimmäisellä yli 7 km paskalla. Toiset vetivät sillä aikaa kessut.”
”Edettiin harjannetta pienessä lumisateessa, mutta enimmäkseen sumussa. Perkele, juuri tänään pilviä. Nuorin veti letkaa vahvimpana, me tultiin sata metriä perässä. Huippu vihdoinkin klo 15:50. Täysi pimennos. Otettiin nopeasti pakolliset kuvat, jalustaa ei voinut tuulen takia käyttää. Kaveri lähti alaspäin. Silloin repesi Makalun puoli ja saatiin joitakin kuvia. Kirjoitettiin sussujen nimet lumeen ja alas. Yksi oli ryde, otin sen tavarat. Päästiin kruksin ohi juuri ja juuri valoisassa. Matka meni hieman kompuroidessa, kaverilta tippui sauva vauhdissa. Väsyneellä minulla petti Makalun puolen rinteellä jäärauta alla ja pyllähdin goretexien varaan liukumaan. Selkärangasta käskyttäen kierähdin makaamaan jäähakun piikin päälle. Pidä hakku aina oikeassa asennossa! Tuttua reittiä yläleiriin, jossa oltiin klo 19. Yksi ei ehtinyt syödä vaan nukahti, toinenkaan ei tainnut syödä mitään. Minä tein pinaattikeiton ja eikun hyvillä mielin koisaamaan.”
Paluu sivistyksen pariin
Koko nousu Jiristä Baruntsen huipulle oli ollut 12 kilometriä ja välillä oli vielä laskeuduttavakin 7 kilometriä. Aikaa sivistyksen ulkopuolella oli kulunut nyt viisi viikkoa ja edessä oli viikon paluumatka. Osa porukasta lähti kantajien mukana samaa reittiä kuin tultiin. Osa lähti pohjoiseen kohti Amphu Laptsan solaa, Imja Kholan laaksoa ja Khumbua. Perusleiristä Luklaan kului reippaalla tahdilla sekä Hongun ja Hinkun kautta että Namchen kautta neljä kävelypäivää ja matkalla yksi lepopäivä. Perusleiristä lähdettäessä oli varusteita kantajien harteilla 280 kg + henkilökohtaiset varusteet, yhteensä noin 400 kg.
Amphu Laptsa on Hongu Kholan ja Imja Kholan välissä oleva sola. Solan korkeus on 5800 m. Vielä 1980-luvulla käytettiin solan alimman kohdan kautta kulkeva reittiä, joka oli kuitenkin melko vaivalloinen. Japanilaiset avasivat vuosikymmenten taitteessa uuden reitin hieman vanhan pohjoispuolelle. Reitti sopii myös kantajille, jotka voivat nousta osan matkaa jäätikköä pitkin ja laskeutua sitten harjannetta pitkin polulle. Retkeilijät valitsevat kiipeilyreitin, joka kulkee kallioiden kautta ja vaatii köysivarmistuksia noin 50 m.
”27.10. Kaverin kanssa lähdettiin kohti Amphu Laptsaa. Koko matka kesti meiltä lammelle asti 5 tuntia, mutta pidettiin usein pitkiä taukoja. Normaalilla matkavauhdilla olisi ollut noin 3,5 tuntia. Alkuosa oli 0,5 km jäätikön halki. Typerää taapertamista. Sitten päästiin tasaiseen moreenimaastoon. Ylhäällä oleva järvi on todella kaunis. Saksalaiset olivat jo leirissä. Me mentiin vanhaan leirikeittiöön taivasalle. Oli ihan hauskaa, juotiin puolikas rommi, joka multa oli jäänyt. Otettiin valokuvia. Paikka oli kyllä todella pölyinen, kaikki pienessä liassa.”
28.10. Herääminen ei ollut mitenkään vaikeaa. Siinä parin tunnin aikana hoidettiin rutiinit, auringon noustua tietysti rivakammin. Liityttiin saksalaisten nousujoukkoon. Nousu solaan kesti 3 h, solasta Chuckungiin 4,5 h. Solassa on kaksi reittiä: kantajat käyttivät vasemman puoleista, joka johti jäätikön kautta harjalle ja sitä pitkin laskuun; me käytimme oikeanpuoleista kalliokiipeilyreittiä, joka johti suoraan laskukohtaan. Siinä reitillä oli kaksi kohtaa, joissa tarvitaan kiinteää köyttä, noin 50 m ja noin 20 m. Hyvä reitti kiipeilijälle! Ykkös- ja kakkosluokan kivikiipeilyä vaellusreput selässä.
Näkymät harjalta olivat sanoinkuvaamattomat. Sagarmathan muodostuma …. Laskua jouduttiin odottelemaan jonkin aikaa. Joku engelsmannien ryhmä halusi abseilata vaikka kävelemälläkin pääsi alas. Laskun loppuosa oli turhauttavaa kivikkoa. Ei vettä ennen kuin kolmen tunnin kävelyn jälkeen. Janotti.
Viimeiset kilometrit ennen kylää olivat yhtä satumaastoa. Baskervillen koiran nummea. Oli hauska päästä ihmisten ilmoille, taloja ja kaikkea. Mentiin samaan lodgeen, jossa kaveri oli ollut neljä vuotta aikaisemmin. Silloin se oli ollut ainoa lodge, nykyään 18 vuotta vanha. Ruoka ei ollut silloin kummoista ja nykyään olisi kolme uuttakin majataloa. Riskinotto kannatti, sillä ruoka oli hyvää.
Chuckungista laskeutuu päivässä Tengboehen pohjoispuolella sijaitsevalle Ama Dablam Garden Lodgelle. Muutaman talon muodostaman kylän nimi on Deboche, siellä on myös pieni nunnaluostari. Pistäydyimme matkan varrella myös Pherichessä, jossa sijaitsee Himalayan Rescue Associationin lääkäriasema. Huomasimme alkumatkalla ilmoituksen, jossa kerrottiin asemalla tutkittavan aivojen verenkiertoa näissä korkeuksissa. Valitettavasti oli lauantai ja lääkärit olivat Namchessa markkinoilla.
”30.10. Ilta meni erittäin mukavasti. Ystävystyttiin puolalaisen vuoristoretkeilijäpariskunnan kanssa. Rouva oli huolissaan terveydestään ja meni nukkumaan, herralle opetimme, ettei korkeus haittaa oluen tai rommitotin juontia. Mies on vastuussa Puolan maatalousasioista neuvotteluissa EU:n kanssa. Rouva taas tunsi alppikiipeilyn historian paremmin kuin me. Ama Dablam Garden Lodgessa oli myös kolme HRA:n hollantilaista lääkäriä, jotka dokasivat rajusti.”
Retkikuntaa oli tukemassa myös Helkama Lumimies, joten kiinnostuksemme jetiä kohtaan oli tavallista suurempi. Tiesimme, että sekä Tengbochessa että Pangbochessa oli säilytetty jäännöksiä jetistä. Tengboehen luostari paloi alkuvuodesta 1989. Korvaamattomien buddhalaisten thankojen suojelemiseksi kosteusvaurioilta ja hiililämmittimien aiheuttamalta noelta oli luostariin asennettu sähkölämmitys. Munkit olivat poissa ja oikosulku sytytti tulipalon. Mukana paloi myös jetin nahka.
Chuckungissa kuulimme, että Pangbochen jetin skalppi oli varastettu paria vuotta aikaisemmin. Seuraava juoru oli, että Khumjungin gombasta saattaisi löytyä vielä yksi päänahka. Khumjung oli yllättävän iso paikka, huomattavasti isompi kuin esimerkiksi Namche. Siitä on puhuttu ja kirjoitettu melko vähän, koska se sijaitsee syrjässä turistireiteiltä. Gomba löytyi helposti, mutta portit olivat lukossa. Meille annettiin vinkki mistä portinvartija löytyy. Vanha nainen saapui ja päästi meidät luostariin, joka oli hieno paikka. Keskikäytävän vieressä oli peltinen kaappi, jonka kyljessä oli teksti ”donation box”. Sujautimme sinne reilun summan ja kysyimme jetin skalpista. Rouva avasi saman peltikaapin ja saimme vielä luvan valokuvatakin. Kyllä se päänahka näytti aidolta.
Sopivasti Namchen ja Khmnjungin välillä on Hotel Everest View, jonka löysimme hädin tuskin sumun keskeltä. Japanilaiset liikemiehet rakennuttivat hotellin uskoen japanilaisten turistien ryntäykseen alueelle. Lyhyen kävelymatkan päähän Syagboeheen rakennettiin pienkonekenttä. Hotelli on jatkuvasti ollut vaikeuksissa ja välillä suljettunakin. Eipä siellä nytkään näkynyt kuin kaksi asiakasta.
”30.10. Kumjungista kohti Namchea lähdimme oikopolkua. Se vei Hotel Everest View:lle, jota tosin ei näkynyt sumun keskeltä. Hotellin johtaja oli respassa ja sehän oli sama mies, joka tavattiin Jirissä semmoset 44 päivää sitten. Juteltiin pitkä tovi ja mentiin baariin ottamaan ginitonicit ja pähkinät, ainoastaan yht. 264 Rs. Sitten alas Namcheen, Thawa Lodgeen ja neljä ruokalajia naamaan. Khumbu Lodge oli täynnä.”
”31.10. Ihanaa, lepopäivä, varpaiden turvotus laski, raporttia syntyi. Kiertelin kylää ympäri ja otin valokuvia. Valo oli hieman heikko. Ihmisiä aika vähän. Istuskelin lodgen terassilla, kirjoittelin tietokoneraporttia varmaan yhteensä 4 tuntia. Ihmisiä tuli ja meni omenapiirakan perässä koko päivän, se on paikan erikoisuus.”
”Tavattiin Coloradon kundi Ed Webster, jolla oli ruotsinsuomalainen tyttöystävä mukana. Oli kaverinsa Paul Tearen kanssa tekemässä uutta reittiä Ama Dablamilla. Hän näytti yhden rupian setelistä mitä reittiä yrittivät. Eka kerta ei onnistunut, lähtevät kohta uudestaan. Henkilökohtainen kustannusarvio 13000 USD. Olivat antaneet LO:lle 1000 USD.”
Usein on kätevä palata reissulta takaisin Katmanduun lentokoneella tai helikopterilla. Matka Luklasta maksaa 80 $ yhteen suuntaan ja siinä säästää viisi päivää jo tutuksi käyneen polun kävelemistä sekä tukalan bussimatkan. Valitettavasti säät ovat oikullisia ja saattavat aiheuttaa useiden päivien viivytyksen. Olemme kokeneet 4 ja 5 päivän odottelua muilla retkillä. Tällä kertaa osa porukasta joutui odottamaan vain yhden päivän, kun taas osa pääsi lähtemään MI-8:lla juuri silloin kuin oli suunniteltukin. Nykyään Katmandun ja Luklan välillä ajaa kaksi pienkoneyhtiötä ja kaksi helikopteriyhtiötä, joten tarjontaa alkaa olemaan.
3.11. tapasimme hotellissa Elizabeth Hawleyn, joka saapui paikalle vaalean sinisellä VW Kuplalla. Valitettavasti minulla ei ole autosta valokuvaa. Annoimme hänelle raportin. Hän teki joitakin kontrollikysymyksiä ja oli jo saanut puhelimessa tietoa nousuista. Toisten retkikuntien vetäjät olivat kertoneet nähneensä meidän hieman huipun alapuolella, ennen kuin pilvet nousivat. Olen nauhoittanut tämän tilaisuuden ja nauhuri näkyy valokuvassa polvellani. Saimme ottaa kopiot hänen raporttikoosteestaan ja käytin sitä tietoa retkikuntakertomuksessa.
Elizabeth kertoi, että Suomi oli juuri päättänyt kansanäänestyksellä liittyä Euroopan Yhteisöön eli Euroopan Unioniin. Asiasta oli ollut uutisissa. Itse näin kaupungilla kävellessä Newsweekin otsikkobannerin suuresta Itämeren laivaturmasta, joka koski Viron ja Ruotsin välillä liikennöinyttä autolauttaa.
Katmandussa vierähti kivasti useita päiviä valokuvia kehitellen, kirjakaupoissa, Annapurna-hotellin sauna- ja uima-allasosastolla, hierojalla ja elämästä nauttien. Kävimme viemässä Suunto Oy:ltä saadut kaksi kompassia Nepalin partiolaisille. Ne oli tasapainotettu Nepaliin ja oli parasta jättää ne paikallisille retkeilijöille.
Muiden retkikuntien kokemuksista saatiin hiukkasen tietoa paikan päällä ja tapasimme sekä saksalaisia että ranskalaisia myös paluumatkalla Namchessa. Raporteista löytyi enemmän tietoa jälkikäteen. Jälkimmäisistä ranskalaisista kävi huipulla 25.-26.10. retkikunnan johtaja, neljä asiakasta ja yksi sherpa. Saksalaisesta DAV-retkikunnasta pääsi huipulle yksi asiakas 26.10., oletettavasti ranskalaisten mukana. Itävaltalaisesta DAV-retkikunnasta pääsi huipulle johtaja ja yhdeksän asiakasta 28.10. Amerikkalainen naisten retkikunta yritti uutta reittiä itäharjanteella, mutta eivät päässeet 5800 m ylemmäs. Sen jälkeen he siirtyivät samalle reitille kuin me, mutta eivät päässeet 6800 m ylemmäs. Ensimmäinen ranskalainen retkikunta ei päässyt huipulle. Kreikkalaiset olivat käyneet 6400 m korkeudessa. Ranskalaisten sirdar oli kuollut sydänkohtaukseen 10.10. Nyt tuli mieleen, että yksi saksalainen kiipeilijä poti perusleirissä pari viikkoa hammassärkyä.
Jälkikaikuja
Seuraavana vuonna venäläiset kiipesivät länsiseinämän kautta uuden reitin ja viisi kiipeilijää pääsi huipulle. Autoimme tiedoillamme ruotsalaista naisretkikuntaa vuonna 2000, kiitoskortti alla. Huipulle pääsi viisi kiipeilijää, joista kaksi oli naisia. Pieni sovinisti sisälläni hymyilee kun muistelen, miten retkikunnan vessapaperit olivat loppuneet ennen kuin porukka oli päässyt edes perusleiriin.
Suomalaisia on huipulla käynyt kymmenkunta. Erityisesti lämmittää mieltä, että Mia ja Noora kävivät huipulla marraskuussa 2011, Lena marraskuussa 2017 ja Anni marraskuussa 2018. Kuten olemme nähneet, ei sukupuolella ole merkitystä tavanomaisessa vuorikiipeilyssä.